Lemmenjoen kansallispuistossa kohteenani oli Ravadasköngäs, vesiputous 15 kilometriä lähimmältä parkkipaikalla. Nilkan takia en kuvitellut tekeväni pidempää reissua.

Joen vartta edestakaisin putoukselle ja sen ympäristössä liikkumisesta kertyi kävelyä noin 36 kilometriä.

Ajaminen Leviltä Pokkaan oli mielenkiintoista, parikymmentä kilometriä pehmeää hiekkatietä joka tuntui kuin olisi ajanut loskassa. Suoraan ajaessa auto vaihtoi vähän väliä suuntaa ja mutkassa mentiin suoraan, tai sladissa. Lemmenjoella Njurgalahden parkkipaikalla ei ollut kovaa ruuhkaa, pari autoa kun lähdin maastoon. Melko pian alkumatkasta tuli vastaan kaksi seuruetta, joten saattaisin saada olla melko rauhassa.

Koska minulla ei ollut kiirettä, ajattelin kulkea 15:n kilometrin matkan kahden päivän aikana. Ensimmäiseksi yöksi jäin Sotkajärvelle viiden kilometrin kävelyn jälkeen. Itse joen rannalla ei ollut erikoisemmin kuvattavaa, mutta aivan leirin ja polun vieressä oli kiva pienestä purosta muodostunut matala vesiallas, jonka rannoilla oli vielä hieman värikkäitä lehtiä. Muuten täällä ei enää ollut kuin joissain harvoissa puissa siellä täällä lehtiä jäljellä.

Teltan pystytyksen ja päivällisen jälkeen ihmettelin nilkkaani, mutta koska se ei ollut muuttunut huonompaan suuntaan, päätin suoriutua vielä viimeisistä vaelluksista rauhallisella tahdilla.

Illan kuvailuista tuli tällaista, parin minuutin valotusajalla kun pilvet liikkuivat mutta maan tasolla ei käynyt juurikaan tuulen virettä.

Aamupäivällä pakkaillessani tavaroitani teltassa saapui viereiselle laavulle suurempi kovaääninen ryhmä, kansallispuiston ominaisuuksia. Eilisen lyhyen kävelyn perusteella ainakaan tämä kansallispuiston perusosa ei tuntunut tarjoavan kovinkaan jännittäviä hetkiä mitä tulee itse taivaltamiseen. Tämän päivän erikoisuutena vaikuttikin kartan perusteella olevan venelossi jolla pääsisin joen yli.

Lossille päästyäni olin jossain päivämatkani puolivälissä. Joen ylitys ei tuottanut ongelmia, veneen pohjalla oli kylläkin riittävästi vettä. Päästyäni joen yli tuli heti perässäni kolmen hengen ryhmä, jotka tulivat myös pitämään taukoa lähimmälle taukopaikalle. Odottelin heidän lähtevän ensin jotta saisin liikkua ja kuvailla rauhassa.

Lounastauolla Härkäkoskella ei tarvinnut olla myöskään yksin, kuukkelit pyörivät ympärillä ja yksi kävi pomppimassa pöydällä kun laitoin ruokaa. Näiden kansallispuiston pääreittien ympärillä elävät kuukkelit lienevät jo melko kesyyntyneitä kun jokainen matkaaja tarjoaa jotain syötävää. Minä en, ettikööt perkele omat ruokansa.

Ravadasjärven autiotuvalla ei ollut ketään kun sinne pääsin. Melko pian perässäni tuli kuitenkin sama ryhmä joka oli ohittanut minut venelossin luona. Tämä kyseinen autiotupa on jaettu kahtia ja yhteensä tänne taisi olla luvattu mahtuvan 17, joten ei vielä ahdasta. Hetken huilinnan jälkeen veneellä (näytti maksavan tähän tuvalle 12 € ja Kultahaminaan 15 €) tuli viisi teltallista ihmisiä, majoittuivat siis kuitenkin onneksi telttoihinsa. Täältä tuvalta on 700 metriä Ravadaskönkäälle ja tämä on lähin paikka vesiputoukselta jonne saa leiriytyä, joten sen puoleen ei ollut valinnanvaraa. Eipä tuo matka vielä haittaa vaikka pimeässä pitäisi kulkea.

Vesiputouksella kuvailua rajoittaa eroosion takia kielletty liikkuminen koskialueen ympärillä muuten kuin merkityillä poluilla. Ei siitä kuitenkaan ollut niin suuresti haittaa, sopiva kuvauspaikka löytyi ja sain kuvani tehtyä. Odotellessani pilvien värjäytymistä edellistä kuvaa varten kuvasin tämän.

Takaisin kämpällä laitoin ruokaa ja iskin kamiinaan liekit, hieman lämpöä tupaan. Yötaivas oli tähtikirkas kun kävin pesemässä hampaat, ennustin kylmää yötä. Minä olisin juuri sopivasti tuvassa.

Eilisen illan onnistuneen putouksen kuvauksen ansiosta saatoin ottaa tämän aamun rennosti, mutta sain kuitenkin ikävän herätyksen kun telttoihinsa majoittuneet aloittivat ovirallin viereiseen tupaan. Ovirallia, eli jatkuvaa kulkemista edestakaisin ulos ja sisään, säesti kovaääninen puhe ja huudot ja mieleeni tuli, että luonnossa liikkujat ovat itsekkäitä paskiaisia. Pysyttelin kuitenkin makuupussissa ja sain nukuttua hieman lisää kun muut olivat lähteneet. Edellisen illan kylmäyö-ennusteeni osui oikeaan ja aamulla oli heinikot ja laituri kuurassa vielä siinäkin vaiheessa kun minä pääsin ylös.

Puolenpäivän jälkeen saapui useampi ryhmä eläkeläisiä veneillä, erämummoja kuten nuorin saamelaisista oppaista sanoi minulle. Pysyttelin tuvassa, mutta haastattelijoita kyllä riitti. ”Oletko nähnyt karhuja?” ”Mistä päin olet?” Kaikilla samat kysymykset ja kaikille samat vastaukset. Jollekin kerroin olevani Lohjalta, mutta alunperin Espoosta, jolloin lähti sana pihalla kiertämään. ”Missä se on joka on Espoosta? Tuolla tuvassa on mies Espoosta.” Hetken kuluttua tuli joku mummo joka tiedusteli mistä päin Espoota, oli parin kilometrin päästä sieltä missä ennen asuin. Ehkä ajattelen nuoruuden kauhulla, mutta toivottavasti - jos yhtä vanhaksi elän - minulla olisi vielä vanhana muitakin puheenaiheita taskussa jos olen tämän kaltaisessa paikassa. Jotain hyvääkin, pääsin mukavasti kuuntelemaan sivusta kun yksi saamelaisista joikusi erämummoille, toki olisin voinut hyvin kuvitella hienommankin ympäristön tätä varten kuin tuvan portaat. Näillä oppailla oli kuulema vuoden viimeinen turistiryhmä, seuraavaksi poroja. Siis porotaloutta hoitamaan.

Menin taas illalla kuvaamaan putoukselle, mutta pilvet eivät tehneet yhteistyötä. Ensimmäisen illan onnistumisen vuoksi päätin jättää edes kokeilematta enää huomisaamuna, sillä huomenna lähden takaisin.

Kamoja pakatessa kaksi opasta saapui veneillä tuvalle lämmittämään soppia ja lähtiessäni putoukselta päin oli tulossa suurehko ryhmä kävellen, sopiva aika lähteä. Koko päivän jatkui aamullakin ollut hyvä ilma. Kävelin takaisin Sotkajärvelle, jossa olin ollut ensimmäisenkin yön. Ainoa mutka matkassa oli, kun Härkäkosken venelossi oli vastarannalla. Hiekalla, ei vedessä. Tuuli joka painoi minun puoleiselle rannalle tai aallot sitä eivät olleet niin ylös nostaneet, vaan joku oli jatkanut matkaansa työntämättä sitä takaisin veteen, joku perkeleen idiootti. Tovin narua nyittyäni vene irtosi hiekalta ja pystyin vetämään sen omalle puolelleni. Soutaminen olisi ollut kivempaa kuin narusta vetäminen, mutta joku oli poikkaissut toisen airon tapin hankaimeen. Illalla oli pilvetön taivas ja väsymys, joten jätin kuvailut väliin, olinhan menomatkalla ollut samassa paikassa paremmissa olosuhteissa.