Ensimmäisenä kohteena matkallani oli Pihtsusköngäs, 17 metriä korkea vesiputous käsivarren erämaassa, noin 16 kilometriä etelään Haltin Suomen puoleiselta huipulta. Useimmiten vaeltajat jotka käyvät Haltilla lähtevät liikkeelle Kilpisjärveltä, mutta koska minun tarkoituksenani oli käydä kuvaamassa vesiputouksella eikä kulkea koko käsivarren halki, jalkauduin maastoon Norjan puolella Guolasjärven rannalla. Guolasjärvi sijaitsee Haltin juurella sen luoteispuolella ja sinne pääsee autolla, jos tie on ajettavassa kunnossa. Ja bensa riittää.

Käveltyjä kilometrejä kertyi tällä vaelluksella yhteensä noin 60.

Lähdin ajamaan Lohjalta kohti Lappia elokuun viimeisen päivän iltana, taisi olla kymmenen tienoilla, tavoitteena olla Guolasjärvellä seuraavan päivän aikana. Vetäisin parin tunnin unet jossain Pohjanmaalla, josta ylihintaiselle aamupalalle Tupoksen ABC:lle. Bensaa Saabissa riitti aina Tornioon saakka, eli noin 800:n kilometrin matkalle. Ensimmäiset merkit syksystä puissa alkoivat näkyä vaihtelevasti Torniosta eteenpäin, huippujen ollessa Muonion seudulla. Mitä lähemmäs Kilpisjärveä pääsin, sitä harvemmaksi kävi keltaiset lehdet, eikä Norjan puolella Skibotnissa meren rannalla ollut juuri mitään merkkejä syksystä. Skibotnin vakiolevähdyspaikallani heitin muutaman kiven mereen muistellen ensimmäistä käyntiäni täällä 2006 elokuussa. Saapuessani silloin Kilpisjärveltä pilvet roikkuivat vuorten puolivälin tienoilla eikä maisema vaikuttanut niin kovin mahtavalta. Vasta kun pilviharso alkoi repeilemään ja näin vuorten huippuja, alkoi mittakaava hahmottumaan. Täällä näin ensimmäisen kerran oikeasti jylhiä vuoria lähempää. Täällä kuva kyseisestä hetkestä.

Takaisin nykypäivään, ennen kuin lähdin nousemaan ylös jonnekin 800:n metrin tienoille avotunturiin vuonon pohjalta, Saabin ajotietokone kertoi bensaa riittävän vielä noin 150 kilometriä varten ja bensamittari oli melko alhaalla, merkkivalo ei kuitenkaan vielä palanut. Arvioin bensan riittävyyttä, ajotietokoneen lukema pohjautui maantieajolle, mutta kokemuksesta tiesin että merkkivalon syttyessä pääsee vielä ainakin 100 kilometriä. Jännitystä peliin ja nousemaan ylös. Matkaa lähimmältä tankkauspaikalta Guolasjärvelle on noin 30 kilometriä, joten jännitystä todella sain kun nousun jälkeen ajotietokone näytti bensaa riittävän vielä 30:lle kilometrille, ollessani noin puolivälissä menomatkaa. Jatkoin kuitenkin etenemistä joka muuttui hitaammaksi mitä pidemmälle pääsin, käytännössä 1- ja 2-vaihteilla tyhjäkäynnillä ryömittelyksi. Olin käynyt täällä aikaisemminkin, elokuussa 2007, joten suuria yllätyksiä ei tiellä ollut. Välillä tie ja etenkin ylä- ja alamäet muodostuivat turhan suurista kivistä, joiden ansiosta hidas ajo ei päässyt aiheuttamaan tylsistymistä. Onneksi olin liikkeellä erikoiskorke... ei, väärin, siis madalletulla autollani olosuhteisiin sopivasti. Mutta oikeasti, jos minun autollani voi ajaa kyseisen kaltaista tietä, mihin kaupunkilaiset tarvitsevat katumaastureitaan? Pääsin kuitenkin perille ennen auringonlaskua ja bensaa piti riittämän paluumatkaan, olisihan siinä paljon alamäkeä.

Kuvailin hieman lähellä virtaavan Huortnasjohkan rannalla, jonka kuitenkin sain lopettaa tuulen yltyessä ”riittäviin” mittoihin pimeän laskeutuessa. Syödessäni autossa iltapalaa se ei ainoastaan tuntunut heiluvan sivulta toiselle, vaan myös pompottavan kovassa tuulen puuskassa, joten jätin teltan pystytyksen väliin ja nukuin autossa.

Sääennusteessa oli Kilpisjärvelle ollut tälle päivälle sadetta, mutta koska täällä oli puolipilvistä ja aurinko paistoi Haltin mustaan pohjoisseinämään, pakkasin repun ja lähdin maastoon.

Vuoden 2007 oikealla huipulla (Suomen korkein kohta on Haltilla ja Haltin korkein kohta on Norjassa) käynti mielessä en halunnut nousta suoraan Haltin yli, vaan päätin kiertää suurimmat - tai ainakin lähimmät - nousut lännen puolelta.

Eteneminen sujui mukavasti, ohitin pienen lammen ja suunnittelemani reitti vaikutti hyvältä, kunnes saavuin siihen kohtaan jota olin kartastakin epäillyt. Jyrkänne syvän jokiuoman reunalla jota ei näyttänyt olevan mahdollista kulkea pitkittäin, ainakaan rinkka selässä. Samalla kun arvoin kohtaa josta nousisin lyhyen matkaa ylöspäin jyrkkää kivikkoa, alkoi satamaan. Olin varustautunut sadetta vastaan sadeviitalla, mutta samalla kun vedin sen repusta esiin, tajusin etten ollut kokeillut käyttää sitä repun kanssa. Yritettyäni hetken sovittaa yhdistelmää päälleni, epäonnistuen, päätin suojautua sateelta teltalla kunnes keksisin tavan käyttää viittaa. Kovin moni ei varmasti luokittelisi Haltin rinteitä parhaiksi paikoiksi etsiä telttapaikkaa, minä satuin olemaan sellaisella kohdalla jossa vielä sai teltan kiilat kiinni maahan. Sateen tauottua pidemmäksi aikaa ja keksittyäni toimivan tavan käyttää sadeviittaa, viitta ensin ja rinkka sen päälle eikä toisin päin, lähdin kohti jyrkkää kivikkoa. Sade oli kuitenkin liukastanut kivet melko vaarallisen tuntuisiksi ja sateen alettua uudelleen ennen kuin ehdin edes aloittaa nousua, jäin pienen kalliokielekkeen alle suojaan odottelemaan sateen taukoamista. Odoteltuani jonkin aikaa ja kokeiltuani märillä kivillä liikkumista totesin ne liian liukkaiksi ottaakseni riskiä heti matkan alussa. Sateen lisäksi sain seurakseni myös paksun usvan, näkyvyys oli ainakin ruhtinaalliset 20 metriä. Pystytin teltan uudelleen ja päätin yrittää seuraavana päivänä uudelleen, kun ei tässä mikään kiire ollut. Motoksi koko matkan ajaksi muodostuikin liikkua varmasti eikä nopeasti, jota toistin itselleni useamman kerran.

Sateen tilalle tuli yöllä kova tuuli, onneksi teltan kiilat olivat hyvin maassa. Viima pääsi kuitenkin viilentämään tunnelmaa makuupussissa, joten lähdin aamulla aikaisin liikkeelle kun päivä alkoi sarastaa. Yllätyksekseni taivas oli puolipilvinen, aurinko nousi jossain Haltin takana, mutta alapuolellani se valaisi kauniisti Guolasjärven takaista maisemaa. Eilinen mahdoton nousu sujui hyvin kun pidin sauvaa alarinteen puolella ja yläpuolelta kivistä kiinni toisella kädellä. Kovin montaa kymmentä metriä minun ei tarvinnut nousta voidakseni kulkea uudelleen rinteen suuntaisesti. Paluumatkalla totesin tämän reitin kuitenkin melko hyväksi, jos kivet eivät ole liukkaita, verrattuna Haltin kiertämiseen itäpuolelta.

Söin aamupalaa pienellä tasangolla jonka kivien alla virtasi vettä, tasangon toisella puolella kulkureittini varrella oli vielä lunta jonka luona kuvailin hetken. Vaikka halusin välttää nousuja mahdollisuuksien mukaan, joutuisin kuitenkin seuraavaksi nousemaan noin 950:stä metristä korkeimmillaan noin 1200:n metriin, Suomen ja Norjan rajalle, josta laskeutuisin alas Haltijärvelle 920:n metriin ja siitä edelleen laskevasti kohti Pihtsusköngästä.

Telttapaikalta reittini korkeimmalla harjanteelle ja sieltä alas Haltin autiotuvalle oli pelkkää kivikkoa. Löysin kuitenkin itseni melko pian harjanteelta katselemassa alas Suomeen sekä kohti Lyngeniä, jonka suunnalta näkyi joitain tuttuja huippuja. Harjanteelta näkyi Haltin autiotuvat ja odotin pian olevani siellä, mutta suurten etäisyyksien hahmottaminen on hankalaa etelän miehelle joka on aina liikkunut metsässä jossa jos jotain näkee, siellä on jo perillä. Jyrkimmän osuuden laskeutumisen jälkeen autiotuvat eivät tuntuneet suurenevan vaikka liikkui jatkuvasti niitä kohti.

Selviydyttyäni autiotuvalle söin siellä lounaan jonka jälkeen jatkoin matkaa pitkin Kalottireittiä, joka hieman pääsi yllättämään, en odottanut että se olisi merkitty polku. Jonkin matkaa ennen Pihtsusjärven autiotupaa kulkeminen oli jo melkoista taistelua, olinhan tähän mennessä taivaltanut jo melko pitkään sisältäen nousun harjanteelle. Jäin Pihtsusjärven tuvalle yöksi, päivän matkaksi kertyi siis yhteensä noin 18 kilometriä.

Pihtsusjärven mökissä on kaksi tupaa, autio ja varaus, varaustuvan puolella taisi olla 8 ihmistä kun autiotuvan puolella olin kaksin toisen yksinliikkujan kanssa. Päivällisen ja lepäilyn jälkeen kävin illan hämärtyessä kuvailemassa järven rannalla, josta palatessani rupattelin pidemmän tovin toisen yöpyjän kanssa joka oli Helsingistä. Nuuksio ja sen läheiset metsät olivat molemmille tuttuja. Tarjosi jopa viskiä, joten kiitos sinne, kuka sitten olitkin.

Aamu oli pilvetön, rauhalliseen tahtiin aamutoimet, tämän päivän etappi ei olisi pitkä, neljä tai kuusi kilometriä, riippuen kummalle puolelle vesiputousta leiriytyisin. Pysähdyin kuvailemaan muutaman kerran, saaden aikaiseksi tämän. Pihtsuskönkäällä, itä- eli kalottireitin puolella, arvioin paikkaa ja katselin mistä kuvani tekisin. Näytti sille että toinen puoli olisi parempi, joutuisin kiertämään sinne pari kilometriä ja ylittämään Pihtsusjoen, kahlaamalla. Ensimmäinen kerta sellaista.

Joen alajuoksulla on kahlaamoksi kartalla merkitty paikka, useamman kymmentä metriä leveä ja matala. Vaikutti sille ettei vaelluskengät jalassa pääsisi kuitenkaan yli kuivana, joten vaihdoin suosiolla ylitystossuni - neopreenitossut avantouintiin honkkarista vitosella – jalkaan. Sauva toiseen käteen ja kameran jalusta toiseen ja veteen. Olihan se kylmää, mutta tossujen pohjat ainakin pitivät hyvin, tukea molemmissa käsissä, eikä ongelmia ollut. Vettä oli valitsemallani reitillä enimmilläänkin alle polven korkeudelle. Taas samalla motolla, varmasti eikä nopeasti. Ylityksen jälkeen oli enää kilometrin verran matkaa takaisin ylävirtaan putoukselle, jonka lähelle pystytin telttani ja jäin odottelemaan sopivia olosuhteita. Kävin katsomassa kuvauspaikkoja putouksella ja hetken kuluttua alkoi sataa, joten telttaan odottelemaan.

Hieman vielä tihutteli aamulla ja taivas oli harmaa, tästä olisi tulossa rauhallinen päivä. Kuvailin kulkien joen vartta ylävirtaan kohti putousta, jonka juurella kävin myös katsomassa sopivaa paikkaa. Sellainen löytyikin, ainoana huonona puolena se, että välillä vesipilvi putouksesta pyyhkäisi yli. Joen varrelta sain myöhemmin aikaiseksi tällaisen.

Odottelin iltaa ja hyvää kuvausilmaa, mutta kun tarpeeksi kauan odotin, huomasin odottaneeni liian pitkään. Vielä ennen putoukselle menoa kuvailin tunturimaisemaa joten putoukselle päästyäni oli jo todella hämärää, itseasiassa pimeää, eikä kannattanut yrittää laskeutua alas putouksen juurelle. Olosuhteet eivät kuitenkaan olleet aikaisemminkaan mahtavat, joten ei tullut missattua juuri mitään. Ainoa mitä tapahtui oli se, että seuraava aamu olisi viimeinen mahdollisuus saada jotain aikaiseksi, kaksi iltaa ja kaksi aamua, siihen olin varautunut.

Herätys kello 5, taivas näyttää liian tasaiselta. Torkkua puolituntia ja jo tapahtuu, nouseva aurinko värjää pilviä jotka liikkuvat nopeasti, joten en olisi ainakaan jumissa yhteen muodostelmaan. Putouksen juurella on kuten eilenkin, välillä vesipilvi pyyhkäisee ylitse, mutta kameran suodattimen yhden kerran kuivaamisen jälkeen huomaan vesipisaroiden muodostavan hienon efektin kuvaan. Kuivaan suodattimen yläosan, eli taivaan pisaroista ja jätän ne alaosaan. Jos pisaroita ei tule tarpeeksi, otan suodattimen kamerasta ja käväisen lähempänä putousta hakemassa lisää! Onnistuminen siis viimeisellä mahdollisella hetkellä, tämän muodossa. Kuvasin samana aamuna myös tämän.

Luulisin tekevän onnistuvan todennäköisemmin kuin se joka ei tee mitään ja aseta itseään tapahtumiin.

Kamat kasaan, joen ylitys taas kahlaamolta ja takaisin kohti Haltia. Matka Haltin autiotuvalle sujui hyvin pilvisessä säässä väsymystä lukuun ottamatta, matkaa putoukselta kertyi noin 15 kilometriä. Arvoin vielä lähteä kiertämään Haltia samana päivänä, mutta koska kiirettä ei ollut, jäin yöksi tupaan jossa ei ketään muita ollut.

Haltin kierto, tällä kertaa itäpuolelta. Aamulla tihutti ja pilvet olivat alle tonnissa, en edes nähnyt reittini alkutaipaleen nousua kokonaan, joten odottelin tovin tuvassa jos sää paranisi.

Lähdin liikkeelle olemattomassa tihkussa kun pilvet osoittivat liikehtimisen merkkejä, tänään olisi kuitenkin taivallettavaa, ja parempi taivaltaa rauhassa kuin kiireellä. Seurasin pientä puroa joka laskeutuu Haltin ja Ritnicohkan välissä. Päästessäni tuntureiden väliin taivas muuttui puolipilviseksi eikä näyttänyt merkkejä muuttumisesta huonompaan suuntaan, päivästä vaikutti tulevan hyvä.

Reitti ei kuitenkaan ollut niin helppo kuin olin kuvitellut. Korkeusvaihteluita ja kivikkoa koko matkan. Oli hyvä etten ollut enää eilen lähtenyt kiertämään. Päästyäni eräälle lammelle luulin helpotuksen tulevan seuraavan laskun jälkeen, mutta toisin oli. Edessä pelkkää kiveä.

Lasku alas Guolasjärvelle tuntui todella pitkälle, vaikka järven välillä näkikin. Matkaa kertyi Haltin autiotuvalta noin 13 kilometriä, joista viimeisen kilometrin tai parin matkalla oli myös hieman sammalta, eikä pelkkää kiveä. Selviydyin kuitenkin illalla takaisin autolle ja ensimmäisestä oikeasta vaelluksestani. Seuraavana aamuna siirtyisin Lyngeniin vuonon toiselle puolelle, ensimmäisenä kohteena Övervatnetin ympäristö.