loka 092012
 

Kesän 2012 vaellukseni oli hieman edellistä lyhyempi, töissä kun ehti kertyä vain neljä lomapäivää ja loput piti ottaa palkattomana, oli kahden viikon reissu sopiva. Ajankohtakin piti valita hieman töiden mukaan, eli käytännössä heinäkuun puoliväli jolloin on kaikkein hiljaisinta, töissä, ei välttämättä tuntureilla.

Vanhaan tuttuun tapaani jätin kohteen valinnan viimeiseen päivään ennen matkalle lähtöä. Kunhan on karttoja valmiina mahdollisista vaelluskohteista, voi lukkoon lyömisen jättää vaikka kuinka myöhään. Tällä kertaa viivyttelyn syynä oli onnettoman näköiset sääennusteet, joka puolelle Lappia.

Päätin kuitenkin lähteä suurille tuntureille ja liikkeelle Nikkaluoktasta, vaikka Kebnekaisen ja Kungsledenin läheisyys saivat epäilemään ruuhkia, eli useampaa kuin kolmea vastaantulijaa päivässä. Päätepisteenä olisi Katteratin juna-asema, muutaman mökin kylässä johon ei mene tietä, vain junarata kulkee vierestä. Tai kyllähän sinne oikeastaan tie kulkee, se tulee tuntureilta ja päättyy talojen luokse, auto pitää ilmeisesti tuoda junalla asemalla jotta tätä tietä pääsee ajamaan.

Sääennuste alkoi muuttua todellisuudeksi bussimatkalla Kiirunasta Nikkaluoktaan, kun vettä ryöpsähti taivaalta ihan tosissaan. Perillä Nikkaluoktassa ei kuitenkaan satanut ja sain vaihdettua vaatteet kaikkien maailman hyttysten pyöriessä ympärillä. Vedin sadevaatteet päälle kun pilviä näytti kertyvän siihen malliin, että kohta sataa.

Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen Visttasvaggia pohjoiseen alkoi satelemaan vaihtelevilla vauhdeilla, mutta uusissa sadevarusteissa sateesta ei ollut mitään haittaa. Eli kuoritakki ja -housut, sadekäsineet ja entuudestaan isolierinen hattu jotta vesi ei sada kasvoille. Kenkinä toimii kalvottomat maastojuoksulenkkarit, jalat pysyvät kävellessä lämpiminä märissäkin kengissä. Hiekkapohjaisissa puroissa pitää tosin yrittää välttää hiekan nostattamista, koska hienoimmat jyvät menevät veden mukana kenkiin sisälle. Sama kuivissa oloissa, pölymäinen hiekka menee kenkiin, jolloin se saattaa hiertää ihoa rikki.

Jotain hyvät sadevarusteet kyllä taisivat saada aikaan. Saatoin kulkea ajatuksiini uppoutuneena, lähinnä tyttöjen halailu mielessä, oikeasti, ajattelin halausta tapana tervehtiä, en kiertoilmaisuna, tällä kertaa. Joka tapauksessa, kuljin ajatuksiini uppoutuneena kun nostin katseeni, ja huomasin olevani kymmenen metrin päässä hirvestä ja vasasta… Ensimmäinen ajatus: tämä on liian lähellä. Pari sekuntia tuijotettiin toisiamme ja sitten hirvet jolkottelivat rauhallisesti parikymmentä metriä kauemmas katsomaan mitä teen. Jatkoin matkaani tyytyväisenä siitä, että lähdin jälleen katsomaan maailmaa.

Illalla tauonnut sade alkoi uudelleen yöllä ja sitä jatkui sitten pari päivää ja yötä, tuli uusi teltta sisältä tutuksi kun odottelin sateen helpottamista, eihän mulla kiire ollut. Leiripaikkani vieressä virrannut tunturipuro alkoi tulvimaan aika kovasti ja myöhemmin kuulin kuinka Kungsledeniltä oli kuskattu ”vaeltajia” helikoptereilla pois. Liekö johtunut vesien noususta vai haluttomuudesta odotella sateen helpottamista tai siinä kulkea.

Sateiden helpotettua nousin Kebnekaisen pohjoispuolella kulkevaan solaan Kaskasavaggeen (Gaskkasvaggi, miksi näitä saamenkielisiä nimiä on tarvinnut ruotsintaa, norjantaa ja suomentaa?). Sää oli varsin mainio vaeltamiseen, saavutin solassa olevan tuvan ja jäin arpomaan kulkisinko pidemmälle vai jäisinkö tuvalle. Katselin miten sää kehittyy, makoilin makuupussissa tuvan laverilla. Tuvalle saapuivat virolainen ja latvialainen vaeltaja joiden kanssa juttelin odotellessani iltaa, ajattelin käveleväni solan läpi yöllä kun olisi parempi valo kuvailla, mutta ylempänä solassa oli pilvistä, joten jäin tupaan yöksi.

Seuraavana aamuna lähdin aurinkoisessa ja tuulisessa säässä ylittämään solaa, josta löytyi vesiputous, kukkia, lunta, jäätä, jyrkkiä kallioseiniä ja helvetisti kiviä. Hyvinkin potentiaalisia kuvauspaikkoja, kunhan valitsisi sopivan vuodenajan auringon nousu- ja laskusuunnan mukaan, ja olosuhteet osuisivat kohdilleen. Solan jälkeen kävelin lyhyen pätkän Kungsledeniä Kalottireitin risteykseen, josta pääsin kulkemaan entuudestaan tuttua polkua kohti Caihnavaggea.

Kuljin  tätä samaa reittiä vuonna 2010 toiseen suuntaan, ja silloin erästä siltaa ei oltu vielä laitettu paikoilleen juhannuksen tienoilla, silloin se odotteli kosken toisella puolella ja mun piti kahlata vedessä jossa oli vielä jäälauttoja. Tänä vuonna silta oli laitettu paikoilleen, mutta virta oli repinyt sen irti ja nyt se oli kosken toisella puolella. Etsin alempaa paikan josta pääsin kahlaamaan yli ja matka jatkui, oli vaan niin perkeleen pitkä ylitys, että jalat olivat aivan umpijäässä.

Caihnavaggissa oli paljon lumella kävelyä, joka on ihan kivaa silloin kun lumi kantaa, mutta nyt se upotti solan lounaispuolella jatkuvasti. Kulkeminen on todella raskasta kun uppoaa reiteen tai välillä haaroihin asti lumeen. Ongelman aiheuttaa lumen alla olevat ilmataskut, eli lumesta tyhjät kolot kivien väleissä, näihin osuu sitä useammin mitä lähempänä lumen päällä näkyviä kiviä kävelee. Kannattaakin kulkea pitkin ”puhdasta”, paksumpaa lunta, ja kierrellä paikkoja joissa näkyy kiviä.

Caihnavaggista laskeutumisen jälkeen kävelin muutaman kilometrin, sateessa, tietä pitkin josta lähtee polku kohti Lossivatnetia ja Rienatvaggia, jälleen yhtä korkeaa solaa kohti. Tunturimittarin toukat olivat syöneet koivikot tyhjiksi ja niitä tarttui jatkuvasti matkaan. Sumu paksuni mitä ylemmäs nousin kohti Lossivatnetia ja sen rannalla olikin jännä kulkea, kun välillä näkyi vastarannan tunturi, sitten katsoin mihin astun ja nostin katseeni ylös, eikä näkynyt muuta kuin harmautta. Rinne vietti onneksi sen verran, että tiesin mihin suuntaan kulkea. Hyvää telttapaikkaa oli vaikea löytää Lossivatnetin itärannalta, mutta kova tuuli ja sade helpottivat päätöksen tekoa; ”tässä on hyvä.”

Sitten olikin vaelluksen korkeimman solan, Rienatvaggin ylitys, eikä sää tuntunut suosivan tätä. Lähdin kuitenkin katsomaan miltä siellä näyttäisi.

Ja miltä siellä näytti?

Alempana kivikossa ja puron rannoilla oli varhaiskevään näköistä ennen suurinta nousua, jossa meno vaihtui lumella kävelyyn. Lumisella rinteellä taukoa pitäessäni alkoi satamaan. Lunta. Ensin tuntui toivottomalta, että vielä kaiken vesisateessa kävelyn jälkeen sataisi räntää tai lunta, mutta se olikin todella kaunista hiljaista sadetta. Kaiken kesäilyn keskellä olin unohtanut kuinka kaunista lumisade on. Ympärillä suuret tunturit liikkuvassa pilvipeitossa, lunta jalkojen alla ja siinä ketun jäljet joita seurailla, ja hiljaista lumisadetta. Olin jälleen tyytyväinen, että olin lähtenyt katsomaan maailmaa, vaikka sää ei ollutkaan pelkkää auringonpaistetta.

Solan korkeimman kohdan jälkeen tuli vieressä näkyviin jäätikkö ja edessä oli hauska laskettelu pitkää, jyrkkää, lumista rinnettä pitkin. Kenkien kannat harmittavasti hidastivat vauhtia, mutta oli se silti hauskaa. Raskasta nousua vastaava lasku meni hetkessä, nauru ilmassa.

Sää selkiytyi hieman seuraavana päivänä ja päätin jäädä samalle leiripaikalle toiseksikin yöksi katselemaan, jos olosuhteet paranisivat kuvailuja varten. Päivällä kävin kävelemässä lähiympäristössä, Sealggajavrin luoteisnurkassa. Suuri Storsteinsfjellet oli ihan vieressä, mutta huiput vielä pilvissä. Täällä kun vaikutti olevan vasta kevät tai alkukesä menossa, ei pahemmin marjoja näkynyt, mutta mustikoissa oli kukkia todella paljon. Ja ne ovat hyviä. Erittäin makeita.

Ilta oli vielä pilvistä ja harmaata, mutta puolenyön jälkeen pilvet alkoivat väistyä ja aurinko pääsi värjäilemään jäljellä olevia. Kello kahdesta puoli neljään aurinko sattui myös paistamaan sopivasti tuntureiden välistä Storsteinsfjelletin pohjoisseinille, ja pääsin tekemään muitakin kuin harmaita kuvia. Jes!

Yö oli kylmä ja tuulinen olla paikoillaan kuvia sommitellessa, mutta sen kaltaiset asiat unohtuvat kun keskittyy tekemiseen ja maailman ihailuun. Jossain vaiheessa aurinko kuitenkin nousee liian ylös tai taivas pilvistyy, jolloin voi hyvin mielin palata makuupussiin lämmittelemään ja nukkumaan.

Oli kiva saada yhtenä yönä olosuhteet osumaan kohdalleen, mutta en olisi valittanut jos sitä olisi tapahtunut useammankin kerran. Viimeisenä vaelluspäivänä sitten taas totutusti satoi. Kävelin edestakaisin Katteratin eteläpuolella etsiessäni leiripaikkaa, ja tarpeeksi hyvä löytyi junaradan yläpuolelta. Junat viheltelivät tullessaan tunneleista ulos, kiva. Kengät olivat kuivuneet parin edellisen päivän aikana, mutta nyt ne taas kastuivat ja olisivat märät kotimatkalla. Ei se märkyys vieläkään haittaa, mutta likaisessa vedessä kastuneet kengät haisevat märkinä todella pahoille. Voi kanssamatkustajia.

Matkalla juna-asemalle pesin hiukset pikkupurossa kattilan avulla, ja kylmä vesi aiheutti järkyttävää aivojen jäätymistä, jäätelöpäänsärky potenssiin kymmenen. Lämmin vesi on se ylellisyys, jota erämaassa kaipaa eniten, eikä sitä tiedosta ennen kuin elää ilman. Ja sittenkin sen arvon unohtaa nopeasti kun palaa sivistykseen, koska sitähän on aina saatavilla.

En ollut varma olinko siirtänyt puhelimen ja kameran kellot tunnin verran taaksepäin tulomatkalla, tai useamman kerran, aikavyöhykkeen vaihtumisen takia, joten menin varoiksi hyvissä ajoin juna-asemalle. Siellä oli yksi ruotsalainen vaeltaja myös odottelemassa junaa, menin kysymään paljonko kello on, jolloin hän osoitti junan tulevan juuri nyt. Olin siis tullut asemalle todella hyvissä ajoin, kaksi minuuttia ennen junan lähtöä. Seuraava juna olisi tullut seuraavana päivänä.

 

Visttasvaggi

Visttasvaggi

Visttasvaggi

Visttasvaggi

Visttasvaggi / Njunnji

Visttasvaggi / Njunnji

Njunnji / Kaskasavagge

Njunnji / Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Kaskasavagge

Cuhcavaggi

Cuhcavaggi

Gearbiljohka

Gearbiljohka

Vuolip Coarvejavri

Vuolip Coarvejavri

Vuolip Coarvejavri

Vuolip Coarvejavri

Vardahancohkka

Vardahancohkka

Vardahancohkka

Vardahancohkka

Caihnavaggi

Caihnavaggi

Caihnavaggi

Caihnavaggi

Caihnavaggi

Caihnavaggi

Caihnavaggi

Caihnavaggi

Caihnavaggi

Caihnavaggi

Lossivatnet

Lossivatnet

Rienatvaggi

Rienatvaggi

Rienatvaggi

Rienatvaggi

Rienatvaggi

Rienatvaggi

Rienatvaggi

Rienatvaggi

Rienatvaggi

Rienatvaggi

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Sealggajavri

Doaresvaggi

Doaresvaggi

Katterat

Katterat

heinä 132011
 

image

image

Täällä Abiskon kylän läheisyydessä makoilen teltassa ja vatsa täynnä syön vielä lisää tummaa Tobleronea, kun nyt kerran on saatavilla. Tänään olen kävellyt kuutisen kilometriä viime yön leiripaikalta kauppaan ja vähän takaisin ensi yön leiriytymistä varten. Täydennyspaketin, jos se on saapunut, noudan huomenna ja jatkan matkaa kohti Kilpisjärveä. Kaksi etappia seitsemästä on takana.

Edellisen viestin jälkeen matka on jatkunut suunniteltujen päivätaipaleiden mukaisesti, vaikka välillä vaihtelevista paikoista kolottavat jalat ovat aiheuttaneet epäilystä. Mutta sen verran olen nyt oppinut, että kolotukset saattavat kestää päivän tai pari ja sen jälkeen ne katoavat. Tai ainakin siirtyvät toiseen paikkaan. Pari pientä hiertymääkin olen jalkapohjista löytänyt, eivät ole haitanneet kävelyä. Ihme olisikin jos mitään vaivoja ei tulisi, sen verran pehmeää aikaa jalkani ovat kotioloissa viettäneet.

Sää on ollut hieman epävakaisempaa kuin aiemmin, viileämpää, pilvisempää ja sadekuuroja. Edellisen viestin kirjoittamisen jälkeen lähdin ylittämään korkeaa solaa Caihnavaggiin, jossa kova sade, ja tuuli, onnistui osumaan kohdalleni juuri silloin kun olin solan korkeimmalla kohdalla. Ylhäällä ei ollut päätä pienempiä kiviä, joten teltan pystyttäminen suojaksi ei ollut mahdollista. Piti siis jatkaa matkaa alaspäin, eli sateen kastelemaa jyrkkää kivikkoa ja liukkaita lumikenttiä viistoittain. Pääsin kuitenkin hyvin alas ja laitoin teltan pystyyn ensimmiselle kohtalaiselle paikalle, koska en ollut kuin parin kilometrin päässä tavoitteesta. Hetki pystytyksen jälkeen sade sitten muuttuikin satunnaisiksi kuuroiksi. Tämä sateessa laskeutuminen ei ollut kuitenkaan pahinta mitä tällä etapilla on sattunut.

Pelottavia tilanteita

Ennen Paurojavrin leiripaikan saavuttamista sattui pari pelottavaa tilannetta, samana päivänä.

Ensimmäinen tapahtui kartalla pienen näköisellä joella tai purolla, Noaidejavrin ja Bovrojavrin välillä, joka oli pari sataa metriä pitkä, muutaman kymmenen korkeusmetriä laskeva ja vaihtelevan levyinen koski. Ensin kävin katsomassa ylitystä niskalla, virtaus ei ollut mainittava, mutta vesi oli kauniin turkoosia ja sameaa. En pystynyt arvioimaan syvyyttä, joten lähdin katsomaan alempaa. Niskalta jonkin matkaa jyrkimmät kohdat olivat peräkkäisiä vesiputouksia, joiden jälkeen koski laski vaihtelevan levyisenä, mutta syvän näköisenä alapuoliseen järveen saakka. Valitsin mielestäni helpoimman näköisen kohdan, joka tarkoitti ensin sivuhaaran helppoa kahlausta ja sen jälkeen pääuoman ylitystä. Mutta pääuoma olikin vierestä katsottuna paljon hurjempi kuin kauempaa.

Etsin parempaa paikkaa, joka vaikutti löytyvän hieman ylempää. Siinä joki oli vain nelisen metriä leveä ja puolet siitä voimakasta virtausta. Kyllä se silti epäilytti. Heti rannasta oli yli polveen asti vettä, kuljin sivuttain kasvot ylävirtaan, sauvat molemmissa käsissä. Virran voimakkaimmassa osassa sauvat sai lyödä metrin ylävirtaan jotta ne osuivat pohjaan halutussa kohdassa. Jalkaa kun nosti pohjasta, alkoi virta heti viedä. Pohjaa ei nähnyt, polvet koukussa virtaa vasten paita oli märkä napaan asti. Voimat ehtyivät mitä kauemmin virtaa vasten seisoi, ja vesi tuli järvestä joka oli edelleen jäässä. Pahimmassa kohdassa olin siirtänyt etummaista jalkaa eteenpäin ja kun siirsin taaempaa lähemmäs, nappasi virta kuin kiinni siihen. Ennen kuin tajusin mitä tapahtui, virta pyöräytti minut 180-astetta ympäri ja toinen jalka laskeutui tukevasti pohjaa vasten, kasvot alavirtaan. Silmäni olivat varmasti kuin yllättyneellä pöllöllä. Vain pari askelta ja olin yli.

Jos vain olisin viitsinyt kiivetä takaisin ylös, niska olisi varmasti ollut parempi vaihtoehto. Laiskuutta siis.

Toinen tapaus sattui viitisen kilometriä myöhemmin, kun piti ylittää Bovrojavrissa oleva kapea salmi. Norjalaiset olivat varustaneet kymmenisen metriä leveän salmen kahdella pienellä alumiinisella veneellä, yksi molemmilla puolilla. Eli ensin pitäisi kääntää tämä vene ympäri, työntää kalliolta veteen, soutaa yli, kääntää toisen puolen vene ympäri, työntää kalliolta veteen, sitoa kiinni toiseen veneeseen, soutaa yli, vetää toinen vene kalliolle ja kääntää ympäri, soutaa takaisin yli ja vetää toinenkin vene kalliolle ja kääntää ympäri.

Tuntui suurelta vaivalta kun salmi ei näyttänyt kovinkaan syvältä. Jätin rinkan rannalle, nappasin sauvan käteen ja lähdin ylittämään salmea kahlaten, kokeilemaan kuinka syvä se on. Auringonpaiste ja veden kirkkaus hämäsivät minua, siellä missä luulin olevan 20 senttiä vettä, olikin puoli metriä. Jatkoin kohti vastarantaa, koittaen löytää matalimman reitin, mutta aina kun luulin edessä olevan matalampaa, jatkui sama syvyys tai syveni. Veden ollessa rintaan asti hengitykseni oli hyvin kiivasta, vesikin oli kylmää, salmen molemmilta puolilta vielä jään peitossa. Tunsin virtauksen, jalkoja oli vaikeampi saada pohjaan ja päästyä eteenpäin. Otin yhden uintiliikkeen. Jalat ylettivät jälleen pohjaan. Ranta mataleni nopeasti, nousin kuiville. Ihmettelin tyhmyyttäni.

Käänsi  veneen ympäri, työnsin vesille ja kävin hakemassa rinkan. Matkalla näin minua edeltäneen ylittäjän saappaan salmen pohjalla. Veneellä salmen virtauksen tunsi hyvin, heti kun työnsi rannasta, viiletettiin samaa tahtia alaspäin kuin eteen.

Taas laiskuuden takia vaarallinen tilanne. Toivottavasti en tule näkemään painajaisia näistä tapahtumista.

Rikkinäisiä siltoja, yksi ikävä kartanlukuvirhe, vaarallisia tilanteita vesillä, jyrkkiä lumikenttiä, kolottavia jalkoja. Seikkailun makuinen etappi siis.

Huomenna matka jatkuu kuitenkin kohti Kilpisjärveä, kunhan tänään ensin mässäilen kaikella mitä kaupasta ostin.

heinä 092011
 

Ensin sivuhuomautus blogista. Jos kommentoit, katso kyseisen artikkelin kommentit myöhemmin uudestaan, sillä vastailen niihin.

Maastossa auringonpaistetta on riittänyt. Parina yönä on muutama pisara tippunut ja eilen oli yhden salaman ukkospilvi ja myöhemmin kävelin muutaman kilometrin sateessa. Korkeammalla olevissa järvissä on vielä öisin esiintynyt jäätymistä, huomaa ilman kylmenemisen heti kun aurinkp laskee tuntureiden taakse. Tänään on ollut puolipilvistä ja hyvin voimakas tuuli.

Päivämatkojen tavoitteet ovat täyttyneet useana päivänä, mikä nostaa motivaatiota. Joinain päivinä liikkeelle lähdöstä ensimmäiset 10 kilometriä ovat puurtamista, loppumatka menee sitten helposti. Toisinaan taas lähtee hyvin, mutta viimeiset muutama kilometriä voivat olla väsyttäviä. Eilen oli noin 12 kilometrin hiekkatietaival, mutta se meni lenkkareilla kevyesti.

Olen nyt Gautelisvatnetilla, päivämatkan puolivälin tienoilla ja matkalla Caihnavaggiin. Aamupaloja on vielä neljälle kerralle, eli sen jälkeen Abiskossa ostamassa kaupasta jotain hyvää. Vaikkakaan en ole ruokiin kyllästynyt vielä. Tänään on muuten menossa 19. päivä matkalla.

Ruoissa muutosta sen verran, oikeastaan heti alusta jo mennyt näin, eli käytän siemenet illallisessa enkä välipaloina. Varusteissa samaten heti alusta asti muutos, neopreenitossut vain leirikäytössä, lenkkareilla vesien yli. Lenkkareiden pohjat eivät tosin pidä yhtä hyvin kuin tossujen kuminappulat.

Parina iltana on ollut hyvät olosuhteet kuvailla, yleensä siellä puolenyön ja kolmen välillä.  Katsotaan sitten muutaman kuukauden päästä mitä on saanut aikaiseksi. Hyvä että kuvauksellisia olosuhteita on ollut, muuten jalustan kantaminen mukana näin keskikesällä voisi harmittaa, sillä öitä lukuun ottamatta sitä en ole käyttänyt.