Kesän 2012 vaellukseni oli hieman edellistä lyhyempi, töissä kun ehti kertyä vain neljä lomapäivää ja loput piti ottaa palkattomana, oli kahden viikon reissu sopiva. Ajankohtakin piti valita hieman töiden mukaan, eli käytännössä heinäkuun puoliväli jolloin on kaikkein hiljaisinta, töissä, ei välttämättä tuntureilla.

Vanhaan tuttuun tapaani jätin kohteen valinnan viimeiseen päivään ennen matkalle lähtöä. Kunhan on karttoja valmiina mahdollisista vaelluskohteista, voi lukkoon lyömisen jättää vaikka kuinka myöhään. Tällä kertaa viivyttelyn syynä oli onnettoman näköiset sääennusteet, joka puolelle Lappia.

Päätin kuitenkin lähteä suurille tuntureille ja liikkeelle Nikkaluoktasta, vaikka Kebnekaisen ja Kungsledenin läheisyys saivat epäilemään ruuhkia, eli useampaa kuin kolmea vastaantulijaa päivässä. Päätepisteenä olisi Katteratin juna-asema, muutaman mökin kylässä johon ei mene tietä, vain junarata kulkee vierestä. Tai kyllähän sinne oikeastaan tie kulkee, se tulee tuntureilta ja päättyy talojen luokse, auto pitää ilmeisesti tuoda junalla asemalla jotta tätä tietä pääsee ajamaan.

Sääennuste alkoi muuttua todellisuudeksi bussimatkalla Kiirunasta Nikkaluoktaan, kun vettä ryöpsähti taivaalta ihan tosissaan. Perillä Nikkaluoktassa ei kuitenkaan satanut ja sain vaihdettua vaatteet kaikkien maailman hyttysten pyöriessä ympärillä. Vedin sadevaatteet päälle kun pilviä näytti kertyvän siihen malliin, että kohta sataa.

Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen Visttasvaggia pohjoiseen alkoi satelemaan vaihtelevilla vauhdeilla, mutta uusissa sadevarusteissa sateesta ei ollut mitään haittaa. Eli kuoritakki ja -housut, sadekäsineet ja entuudestaan isolierinen hattu jotta vesi ei sada kasvoille. Kenkinä toimii kalvottomat maastojuoksulenkkarit, jalat pysyvät kävellessä lämpiminä märissäkin kengissä. Hiekkapohjaisissa puroissa pitää tosin yrittää välttää hiekan nostattamista, koska hienoimmat jyvät menevät veden mukana kenkiin sisälle. Sama kuivissa oloissa, pölymäinen hiekka menee kenkiin, jolloin se saattaa hiertää ihoa rikki.

Jotain hyvät sadevarusteet kyllä taisivat saada aikaan. Saatoin kulkea ajatuksiini uppoutuneena, lähinnä tyttöjen halailu mielessä, oikeasti, ajattelin halausta tapana tervehtiä, en kiertoilmaisuna, tällä kertaa. Joka tapauksessa, kuljin ajatuksiini uppoutuneena kun nostin katseeni, ja huomasin olevani kymmenen metrin päässä hirvestä ja vasasta… Ensimmäinen ajatus: tämä on liian lähellä. Pari sekuntia tuijotettiin toisiamme ja sitten hirvet jolkottelivat rauhallisesti parikymmentä metriä kauemmas katsomaan mitä teen. Jatkoin matkaani tyytyväisenä siitä, että lähdin jälleen katsomaan maailmaa.

Illalla tauonnut sade alkoi uudelleen yöllä ja sitä jatkui sitten pari päivää ja yötä, tuli uusi teltta sisältä tutuksi kun odottelin sateen helpottamista, eihän mulla kiire ollut. Leiripaikkani vieressä virrannut tunturipuro alkoi tulvimaan aika kovasti ja myöhemmin kuulin kuinka Kungsledeniltä oli kuskattu ”vaeltajia” helikoptereilla pois. Liekö johtunut vesien noususta vai haluttomuudesta odotella sateen helpottamista tai siinä kulkea.

Sateiden helpotettua nousin Kebnekaisen pohjoispuolella kulkevaan solaan Kaskasavaggeen (Gaskkasvaggi, miksi näitä saamenkielisiä nimiä on tarvinnut ruotsintaa, norjantaa ja suomentaa?). Sää oli varsin mainio vaeltamiseen, saavutin solassa olevan tuvan ja jäin arpomaan kulkisinko pidemmälle vai jäisinkö tuvalle. Katselin miten sää kehittyy, makoilin makuupussissa tuvan laverilla. Tuvalle saapuivat virolainen ja latvialainen vaeltaja joiden kanssa juttelin odotellessani iltaa, ajattelin käveleväni solan läpi yöllä kun olisi parempi valo kuvailla, mutta ylempänä solassa oli pilvistä, joten jäin tupaan yöksi.

Seuraavana aamuna lähdin aurinkoisessa ja tuulisessa säässä ylittämään solaa, josta löytyi vesiputous, kukkia, lunta, jäätä, jyrkkiä kallioseiniä ja helvetisti kiviä. Hyvinkin potentiaalisia kuvauspaikkoja, kunhan valitsisi sopivan vuodenajan auringon nousu- ja laskusuunnan mukaan, ja olosuhteet osuisivat kohdilleen. Solan jälkeen kävelin lyhyen pätkän Kungsledeniä Kalottireitin risteykseen, josta pääsin kulkemaan entuudestaan tuttua polkua kohti Caihnavaggea.

Kuljin  tätä samaa reittiä vuonna 2010 toiseen suuntaan, ja silloin erästä siltaa ei oltu vielä laitettu paikoilleen juhannuksen tienoilla, silloin se odotteli kosken toisella puolella ja mun piti kahlata vedessä jossa oli vielä jäälauttoja. Tänä vuonna silta oli laitettu paikoilleen, mutta virta oli repinyt sen irti ja nyt se oli kosken toisella puolella. Etsin alempaa paikan josta pääsin kahlaamaan yli ja matka jatkui, oli vaan niin perkeleen pitkä ylitys, että jalat olivat aivan umpijäässä.

Caihnavaggissa oli paljon lumella kävelyä, joka on ihan kivaa silloin kun lumi kantaa, mutta nyt se upotti solan lounaispuolella jatkuvasti. Kulkeminen on todella raskasta kun uppoaa reiteen tai välillä haaroihin asti lumeen. Ongelman aiheuttaa lumen alla olevat ilmataskut, eli lumesta tyhjät kolot kivien väleissä, näihin osuu sitä useammin mitä lähempänä lumen päällä näkyviä kiviä kävelee. Kannattaakin kulkea pitkin ”puhdasta”, paksumpaa lunta, ja kierrellä paikkoja joissa näkyy kiviä.

Caihnavaggista laskeutumisen jälkeen kävelin muutaman kilometrin, sateessa, tietä pitkin josta lähtee polku kohti Lossivatnetia ja Rienatvaggia, jälleen yhtä korkeaa solaa kohti. Tunturimittarin toukat olivat syöneet koivikot tyhjiksi ja niitä tarttui jatkuvasti matkaan. Sumu paksuni mitä ylemmäs nousin kohti Lossivatnetia ja sen rannalla olikin jännä kulkea, kun välillä näkyi vastarannan tunturi, sitten katsoin mihin astun ja nostin katseeni ylös, eikä näkynyt muuta kuin harmautta. Rinne vietti onneksi sen verran, että tiesin mihin suuntaan kulkea. Hyvää telttapaikkaa oli vaikea löytää Lossivatnetin itärannalta, mutta kova tuuli ja sade helpottivat päätöksen tekoa; ”tässä on hyvä.”

Sitten olikin vaelluksen korkeimman solan, Rienatvaggin ylitys, eikä sää tuntunut suosivan tätä. Lähdin kuitenkin katsomaan miltä siellä näyttäisi.

Ja miltä siellä näytti?

Alempana kivikossa ja puron rannoilla oli varhaiskevään näköistä ennen suurinta nousua, jossa meno vaihtui lumella kävelyyn. Lumisella rinteellä taukoa pitäessäni alkoi satamaan. Lunta. Ensin tuntui toivottomalta, että vielä kaiken vesisateessa kävelyn jälkeen sataisi räntää tai lunta, mutta se olikin todella kaunista hiljaista sadetta. Kaiken kesäilyn keskellä olin unohtanut kuinka kaunista lumisade on. Ympärillä suuret tunturit liikkuvassa pilvipeitossa, lunta jalkojen alla ja siinä ketun jäljet joita seurailla, ja hiljaista lumisadetta. Olin jälleen tyytyväinen, että olin lähtenyt katsomaan maailmaa, vaikka sää ei ollutkaan pelkkää auringonpaistetta.

Solan korkeimman kohdan jälkeen tuli vieressä näkyviin jäätikkö ja edessä oli hauska laskettelu pitkää, jyrkkää, lumista rinnettä pitkin. Kenkien kannat harmittavasti hidastivat vauhtia, mutta oli se silti hauskaa. Raskasta nousua vastaava lasku meni hetkessä, nauru ilmassa.

Sää selkiytyi hieman seuraavana päivänä ja päätin jäädä samalle leiripaikalle toiseksikin yöksi katselemaan, jos olosuhteet paranisivat kuvailuja varten. Päivällä kävin kävelemässä lähiympäristössä, Sealggajavrin luoteisnurkassa. Suuri Storsteinsfjellet oli ihan vieressä, mutta huiput vielä pilvissä. Täällä kun vaikutti olevan vasta kevät tai alkukesä menossa, ei pahemmin marjoja näkynyt, mutta mustikoissa oli kukkia todella paljon. Ja ne ovat hyviä. Erittäin makeita.

Ilta oli vielä pilvistä ja harmaata, mutta puolenyön jälkeen pilvet alkoivat väistyä ja aurinko pääsi värjäilemään jäljellä olevia. Kello kahdesta puoli neljään aurinko sattui myös paistamaan sopivasti tuntureiden välistä Storsteinsfjelletin pohjoisseinille, ja pääsin tekemään muitakin kuin harmaita kuvia. Jes!

Yö oli kylmä ja tuulinen olla paikoillaan kuvia sommitellessa, mutta sen kaltaiset asiat unohtuvat kun keskittyy tekemiseen ja maailman ihailuun. Jossain vaiheessa aurinko kuitenkin nousee liian ylös tai taivas pilvistyy, jolloin voi hyvin mielin palata makuupussiin lämmittelemään ja nukkumaan.

Oli kiva saada yhtenä yönä olosuhteet osumaan kohdalleen, mutta en olisi valittanut jos sitä olisi tapahtunut useammankin kerran. Viimeisenä vaelluspäivänä sitten taas totutusti satoi. Kävelin edestakaisin Katteratin eteläpuolella etsiessäni leiripaikkaa, ja tarpeeksi hyvä löytyi junaradan yläpuolelta. Junat viheltelivät tullessaan tunneleista ulos, kiva. Kengät olivat kuivuneet parin edellisen päivän aikana, mutta nyt ne taas kastuivat ja olisivat märät kotimatkalla. Ei se märkyys vieläkään haittaa, mutta likaisessa vedessä kastuneet kengät haisevat märkinä todella pahoille. Voi kanssamatkustajia.

Matkalla juna-asemalle pesin hiukset pikkupurossa kattilan avulla, ja kylmä vesi aiheutti järkyttävää aivojen jäätymistä, jäätelöpäänsärky potenssiin kymmenen. Lämmin vesi on se ylellisyys, jota erämaassa kaipaa eniten, eikä sitä tiedosta ennen kuin elää ilman. Ja sittenkin sen arvon unohtaa nopeasti kun palaa sivistykseen, koska sitähän on aina saatavilla.

En ollut varma olinko siirtänyt puhelimen ja kameran kellot tunnin verran taaksepäin tulomatkalla, tai useamman kerran, aikavyöhykkeen vaihtumisen takia, joten menin varoiksi hyvissä ajoin juna-asemalle. Siellä oli yksi ruotsalainen vaeltaja myös odottelemassa junaa, menin kysymään paljonko kello on, jolloin hän osoitti junan tulevan juuri nyt. Olin siis tullut asemalle todella hyvissä ajoin, kaksi minuuttia ennen junan lähtöä. Seuraava juna olisi tullut seuraavana päivänä.