Kautokeino – Lakselv, osa 3

Saavuin eilen iltapäivällä Stabbursdalenin mäntymetsään ja leiriydyin joen lähelle. Täällä kävivät myös polkutontut Jussi ja Sari, joilta jäi kassillinen hyvyyttä ja motivaatiota, kiitos heille.

Jospa jatkaisin jälleen sääkertomuksella; auringonpaistetta ja sama tuuli. Joinain aamuina auringonnousun jälkeen on ollut pilviä, mutta ne ovat hävinneet päivän mittaan. Tällä hetkellä on puolipilvistä ja vaikka tälle etapille vielä tulisi sadetta, voin sanoa että sää on ollut hyvä siitä asti kun tieltä lähdin maastoon.

Alunperin olin suunnitellut kulkevani tänne mäntymetsään Stabburselvaa seuraten sen alkulähteiltä, kahdelta järveltä, mutta poluton koivikko ei enää täällä houkutellutkaan. Koska kuvailutkaan eivät olleet olleet pelkkää juhlaa, muutin reitin kulkemaan kilometristen tuntureiden vierestä avomaalla, jokien varsia ja yhden solan läpi.

Tämä olikin hyvä päätös, sillä kulkeminen oli pääasiassa helppoa ja hyviä kuvauspaikkoja tuli vastaan. Ainoastaan tuntureiden välinen sola ja maasto sen jälkeen olivat haastavia eli kivikkoa. Maasto voi muuttua näin pohjoisessa jo 500:ssä metrissä pelkäksi kuivaksi kivikoksi, jossain saattaa olla järvi tai puro, joskus puronkin kuulee virtaavan kivien alla. Kuitenkin, Skuovgilrassan ja Cohkarassan välisen solan jälkeen Dilljohkan ympäristössä, maisema oli hieno karulla tavalla. Se muistutti enemmän Marsia tai autiomaata kuin pohjoista erämaata. Keskipäivän auringossa kellertävää kivikkoa ja hiekkaa joka puolella ja niin pitkälle kuin näki, eli useita kilometrejä. Luntakin oli vielä paikoitellen.

Ja nyt sitten kotoisen tuntuisessa metsässä, jossa tuulikaan ei pääse häiritsemään. Onneksi ei ole lentäviä hyönteisiä. Kun pääsin männyille tuli tuttu tuoksukin Etelä-Suomalaisista mäntykankailta ja mökiltä Mäntyharjulla. Puut ovat toki pienempiä, ainakin korkeudeltaan. Joissain koivuissa alkavat lehdet jo kellertämään, maassakin joitain jo tippuneita.

Jonain aamuna kenkiä jalkaan laittaessa meni toisen nilkuttimen kuminauha poikki, nyt käytän varanauhan varanauhaa, joka onkin toiminut monta päivää oikein hyvin.

Koska polkutontuilla oli antaa minulle lisää ruokaa, pidän tänään lepopäivän täällä Stabbursdalenissa ja kiertelen kuvailemassa. Huomenna siirryn lähemmäs tietä jotta matka Lakselviin ei olisi niin pitkä, tie kulkee jyrkänteen ja meren välissä yli kymmenen kilometriä ennen kylää, joten leiriytymispaikat ja veden saanti tuolla kapealla kaistaleella voisivat olla haasteelliset.

Nyt aamupalaa, kirjoittelen seuraavan kerran Lakselvista. Ja kiitos kommentoijille, hyvin tervetulleita varsinkin nyt täällä Finnmarkissa kun muita kulkijoita en odota maastossa kohdalle osuvan.