Saavuin Sandfjordiin tänään aamupäivällä, 86. päivänä, auringon paistaessa pilvien väleistä. Yksin vaelsin, yksin perillä, yksin rannalla. Oli siellä lokkejakin.

Hyvällehän rannalle saapuminen tuntui kun sääkin suosi. Kilometrin hiekkaranta, aaltojen äänet ja meren tuoksu. Toisaalta vaelluksen tapahtumat ovat matkan varrelta eikä tämä päätöspaikka ole sen merkityksellisempi kuin aloituspaikkakaan, yksi kohta tämän planeetan pinnalla, sopivan etäisyyden päässä toisesta kolmen kuukauden vaellusta varten.

Ennen perille saapumista tapasin paikallisia metsästäjiä joilta sain pari olutta ja reittiohjeita. Näin kaksi naalia. Kävelin pari päivää sateisessa säässä. Kuljin hienoa jokikanjonia pitkin päätepisteeseen asti, jossa oli välillä helppoa heinikkoa ja seuraavassa mutkassa jyrkänne suoraan jokeen. Mentävä joko veden tasolla kiviä pitkin jos oli mahdollista tai vedessä, tai sitten  yläkautta poropolkuja sivuttain jyrkänteessä.

Sandfjordista ehdin kävellä tiellä pari sataa metriä, kunnes sain kyydin kahdelta norjalaiselta vanhalta herralta. Heidän kyydillä tulin Vardön, jossa nousin bussiin, jossa tätä kirjoitan. Tällä pääsen Vadsön, sieltä Tana brun ja sitten aamuyöllä kello 3:30 lähtee bussi Rovaniemelle. Sieltä junalla Helsinkiin, jossa luulisin olevani perjantaina, aamulla.

Ainakaan vielä ei tunnu sille kuin pitkä vaellus olisi päättynyt, en kyllä kokemuksesta tiedä mille silloin voisi odottaakaan tuntuvan. Olo on hyvä ja rauhallinen, mitä kauemmin bussissa istun, sitä haikeampi. Tämä vaellus on onnistunut hyvin ja pidin elämästä polulla sekä niiden ulkopuolella.

Kertakaikkisesti.